Järki-lehti

Hyvin löydetty!

Järki-lehti on uusi järkevien ihmisten aikakauslehti. Järki-lehti keskittyy ottamaan asioista selvää ja tarjoamaan faktat faktoina. Järki-lehti ei ole kenenkään äänitorvi, vaan pyrkii ideologioiden ja valmiiden vastauksien sijaan tarjoamaan mielenkiintoista ja ajatuksiaherättävää luettavaa kenelle tahansa.

Open Close

Oppimistyylit ja oppimistyylitestit ovat huuhaata

Oletko auditiivinen, visuaalinen vai kinesteettinen oppija? Kolmijako on suosittu, mutta tieteellistä pohjaa sille ei ole.

“Mun on vähän hankalaa, kun mä olen kinesteettinen oppija”, kuului opiskelijani kommentti, kun laskimme sähkötekniikan harjoitustehtäviä. “Visuaaliselle oppijalle tämä olisi helpompaa.” Tästä virisi mielenkiintoinen keskustelu niin sanotuista oppimistyyleistä ja niiden tieteellisestä perustasta.

“Mun on vähän hankalaa, kun mä olen kinesteettinen oppija” Kuva: PublicDomainPictures

Kun suoritin 2000-luvun alkupuolella opettajaopintoja ensin TKK:lla ja sitten HAMKissa, törmäsin oppimistyylien käsitteeseen: oppijat voidaan jakaa auditiivisiin, kinesteettisiin ja visuaalisiin oppijoihin. Auditiivinen oppija oppii parhaiten kuuntelemalla, kinesteettinen tekemällä ja visuaalinen katsomalla ja lukemalla. Tämän pohjalta on sitten kehitetty erilaisia testejä, joita on hauska teettää lapsilla ja opiskelijoilla.

Siihen hauskuuteen se sitten jääkin: mitään sen kummempaa tieteellistä perustaa kun kyseisillä testeillä ei ole.

Kuten testeilläkin, yhtä vähän tieteellistä perustaa on kyseisellä jaolla auditiivisiin, kinesteettisiin ja visuaalisiin oppijoihin.

Kun tässä artikkelissa puhun oppimistyyleistä, tarkoitan nimen omaan jakoa auditiivisiin, kinesteettisiin ja visuaalisiin oppijoihin. Muitakin jaotteluja on, ja niiden paikkansapitävyys on yhtä löyhää, mutta keskityn tähän nimenomaiseen sen suuren suosion takia.

Ei tieteellistä perustaa

Oma valaistuminen oppimistyyleistä lähti käyntiin professori Daniel Willinghamin kirjasta Why Don’t Students Like School: A Cognitive Scientist Answers Questions About How the Mind Works and What It Means for the Classroom. Kirjassa vedetään kiitettävästi yhteen relevanteinta kognitio- ja kasvatustieteellistä tutkimusta käytännönläheisesti.

Tutkimusta tehdään paljon, mutta jokainen julkaistu tiedeartikkeli ei anna syytä muuttaa opetus- ja oppimiskäytäntöjä. Kirja on kokonaisuudessaankin lukemisen arvoinen jokaiselle opettajalle, ja kiireisimmät voivat vilkaista kirjan pohjalta tekemiäni kalvoja.

Yksi kirjassa kumottu myytti on jako eri tyylillä oppiviin opiskelijoihin. Willingamin mukaan asiaa on tutkittu viisikymmentä vuotta, mutta johdonmukaista todistusaineistoa näistä oppimistyyleistä ei ole löytynyt. Ihmiset ovat enemmän keskenään samanlaisia kuin erilaisia, mitä tulee ajatteluun ja oppimiseen. Ihmisten välillä toki on eroja – joku tykkää matematiikasta enemmän kuin äidinkielestä tai päinvastoin – mutta mitä tulee tieteelliseen tutkimukseen, ihmiset eivät eroa oppimistyyleiltään kategorisesti.

Oppimistyylien sijaan opettajan tulisi Willinghamin mukaan kiinnittää huomio opittavaan asiaan, ei näennäisiin oppimistyyleihin.

Oppimistyylien kyseenalaisuudesta kirjoitti Suomessa ensimmäisenä Skeptikko-lehti artikkelissa Mitä hemmettiä opit tänään koulussa. Tämän jälkeen on julkaistu laaja tieteellinen yhteenvetoartikkeli Pashler, H.; McDaniel, M.; Rohrer, D.; Bjork, R. (2008), “Learning styles: Concepts and evidence“, Psychological Science in the Public Interest 9: 105–119, jonka johtopäätöksissä todetaan:

We conclude therefore, that at present, there is no adequate evidence base to justify incorporating learning-styles assessments into general educational practice. Thus, limited education resources would better be devoted to adopting other educational practices that have a strong evidence base, of which there are an increasing number.

Kyseessä ei siis ole yksittäisen professorin mielipide, vaan tieteellinen konsensus. Samoilla linjoilla oli myös arvostettu aivotutkija, akatemiaprofessori Riitta Hari, jolta kysyin asiasta vuoden 2011 Matematiikan, luonnontieteiden ja teknologian opetuksen tutkimuksen päivillä: hän vahvisti, että jako auditiivisiin, kinesteettisiin ja visuaalisiin oppijoihin on nykytieteen valossa “ihan huuhaata”.

Miksi oppimistyyleistä sitten puhutaan?

Willinghamin mukaan noin 90 prosenttia (yhdysvaltalaisista) opettajista uskoo visuaalis-kinesteettis-auditiivis-oppimistyyliteoriaan.

Miksi höpinä oppimistyyleistä on sitten niin suosittua? Oppimistyylejä käsittelevässä Wikipedia-artikkelissa viitataan opetushallituksen Spektri-lehteen, jonka mukaan oppimistyylien suosio erityisopetuksessa kasvoi 2000-luvun alussa opetushallituksen suositeltua niitä oppimisvaikeuksien hoitoon.

“Ihmisten välillä toki on eroja – joku tykkää matematiikasta enemmän kuin äidinkielestä tai päinvastoin – mutta mitä tulee tieteelliseen tutkimukseen, ihmiset eivät eroa oppimistyyleiltään kategorisesti.” Kuva: Gerd Altman

Tyyleistä on tullutkin suosittuja – 2000-luvun alussa niistä puhuttiin (ja puhutaan vieläkin) monen yliopiston verkkosivuilla, ja niiden varaan on rakennettu paljon. Psykologia-lehden artikkeli vuodelta 2011 on pysäyttävä:

Uskomukselle [oppimistyyleistä] ei löydetty käytännössä lainkaan tieteellistä tukea. Oppimistyylejä esitellään silti suurella auktoriteetilla lukemattomissa oppikirjoissa, koulutuksissa, ajankohtaisohjelmissa ja jopa kotimaisten yliopistojen oppimissivustoilla.

Erään ammattikorkeakoulun opintopsykologi soitti minulle luettuaan juttuni.– Mitä meidän nyt pitäisi tehdä? psykologi kysyi. – Meidän koko opetussuunnitelmamme perustuu ajatukseen kolmesta oppimistyylistä.

Jos kysyn amk-opiskelijoiltani, kuinka monelle on oppimistyylien käsite tuttu ja kenelle on joskus teetetty testi auditiivisesta, kinesteettisestä ja visuaalisesta oppimisesta, lähes kaikkien kädet nousevat.

Willingham esittää oppimistyylien suosion yhdeksi syyksi vahvistusharhan: kun ihminen uskoo oppimistyylien olemassaoloon, hän tulkitsee havaintonsa niitä tukeviksi. Esimerkiksi visuaaliseksi oppijaksi testin perusteella leimattu henkilö muistaa ne tilanteet, joissa hän oppii sujuvasti lukemalla ja huonosti kuuntelemalla.

Oppimistyylien tyrmääminen sosiaalisessa mediassa saa usein aikaan vastareaktion ja kyseenalaistamista. Oppimistyylien olemassaoloa puolustetaan usein anekdotaalisella todistusaineistolla (“kyllä minä ainakin opin parhaiten kuuntelemalla”) tai tahattomalla tai tahallisella väärinymmärtämisellä: kyllähän ihmiset ovat erilaisia.

Kyllä, ihmiset ovat erilaisia, ja joku voi tykätä enemmän äänikirjan kuuntelusta kuin kirjan lukemisesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että henkilö pitäisi leimata “auditiiviseksi oppijaksi”.

 

Mitä haittaa tällaisesta sitten on?

Ensinnäkin, opetuksen eriyttäminen kinesteettisten, visuaalisten ja auditiivisten oppijoiden perusteella vaatii lisätyötä. Tämä tieteen valossa täysin turha lisätyö on pois jostain muusta, oikeasti oppimista edistävästä opettajan työstä.

Toiseksi, henkilön leimaaminen johonkin oppimistyyliin kuuluvaksi voi haitata hänen myöhempää oppimistaan. Henkilö, joka on (netistä löytyneen höpöhöpö)testin perusteella kuudesluokkalaisena leimattu auditiiviseksi oppijaksi, luulee, että hän ei opi hyvin lukemalla, hän jättää lukematta ja kierre on valmis.

 

Osa tiedosta on vanhaa, osa alun perinkin väärää

Oppikirjoissa ja opettajien mielessä pyörii paljon tietoa, josta osa on vanhentunutta ja osa humpuukia alun perinkin. Se, kummasta on kysymys, on usein hankala selvittää ja usein epärelevanttia: tärkeintä on, että lapsille ja opiskelijoille opetetaan tieteeseen perustuvia faktoja.

Oppimistyylien kaltaisia yleisiä humpuukikäsityksiä ovat muun muassa kaaviot kielen makualueista tai lasten sokerihumalasta (kyllä, sitä ei ole olemassa – tai se ei johdu sokerista, vaan vanhempien nalkutuksesta, ihan niin kuin sähköyliherkkyys ei johdu sähköstä).

Kotimainenkin populaarimedia saisikin kirjoittaa useammin kumotuista “itsestäänselvyyksistä”. Varsinkin omalla äidinkielellä saatavilla olevat artikkelit ovat tärkeitä sivistyksen kannalta.


Vesa Linja-ahoVesa Linja-aho

Kirjoittaja työskentelee opettajana Metropolia-ammattikorkeakoulussa

 

 

Kirjoittajasta: Avustaja

Järki-lehteä avustava kirjoittaja.

14 comments

  1. Jukka Tamminen says:

    En tunne tätä aihetta juuri ollenkaan enkä tiedä, onko kommenttini siis relevantti. Havaintoihini ei ainakaan voi soveltaa normaalijakaumaa ( perusjoukon tulee olla > 31), sillä tämä perustuu YHTEEN havaittuun henkilön tapauksiin. Olen keskivaikeasti sanasokea ( nykyään lukihäiriöinen) enkä siis maisterin tutkinnosta huolimatta ole vielä 63 vuotiaaksi oppinut kirjoittamaan oikein (jos pinnistelen kovin pääsen hyvin lähelle). Tästä syystä, kun moisesta vaivasta ei yleisesti tiedetty mitään, sekä englannin että ruotsin opinnot olivat minulle tuskaisia ja koko oppikoulun kielten arvosanat olivat nelosia tai viitosia.

    Lukion ensimmäinen ( siis oppikoulun 6.) sujui samaan tapaan kuin keskikoulu. Keväällä sain kaksi 4:sta ja siis kahdet ehdot sekä ruotsin että englannin kielestä. Silloin äitini ehdotti, että osallistun englannin kielen kesäkurssille Englannissa. Minulla sattui erittäin mukava perhe, joka vietti paljon aikaa kanssani ja minä ekstroverttina kävin mitä ihmeellisempiä keskusteluja sillä neljän vuoden englannin opillani. Tämä oli kehitykselleni ratkaisevan tärkeää! Kun palasin Englannista, huomasin että englannin kieleni oli parantunut ratkaisevat. Minä tietysti opin oleellisesti paremmin korvan kuin silmän avulla! Lisäbonuksena sain erinomaisen kauniin eteläisen Sussexin murre ja sitä olen saanut siitä kiitosta pitkään. Kun palasin englannista, olivat ruotsin kielen ehdot suorittamatta ja niin jouduin kertaamaan 6. luokan. Tämä oli turhauttava muttei mahdoton ja sosiaalisesti minulle hyvä juttu.

    Kirjoitin yllättäen YO- kirjoituksessa ruotsista ja englannista C:t. Kuullun ymmärtämiskoe oli koeluontoisesti käytössä ensimmäistä kertaa molemmissa kielissä. Kun sitten kävin koululla kuulemassa kirjoitusten lopullisia tuloksia, törmäsin sattumalta ruotsinkielen opettajaani. Hän kertoi, että olin ollut luokan toiseksi paras kuullun ymmärtämisessä ja hän oli hyvin yllättynyt. Minua tulos ei enää yllättänyt.

    Kolmas tarina on liikemuistiin liittyvä. Vaimoni unohti viime viikonloppuna kaupan kassalla maksukortin pin- numero. Keskustelimme asiasta ja kysyin, eikö hänellä pin- koodi ole samaan tapaan liikemuistissa kuin minulla. Kun tarvitsen tätä tietoa, muistan sen näppäinpainalluksina järjestyksineen ja sijainteineen. Kun muutaman kerran olen työmännyt numeroiden käännettyyn järjestykseen, se vaikuttaa huomattavasti koodin syöttämistä.

  2. Jaana Parkkila says:

    Oppimistyylit ovat humpuukia juuri sillä tasolla, millä ne kouluissa esitetään ja miten opettajat ne ymmärtävät. Yhtä hyvin voisi uskoa horoskooppeihin kuin kouluissa teetettyihin oppimistyylitesteihin. Mutta ongelmana on nimenomaa se, ettei oppimistyyliasioihin ole perehdytty kuin pinnallisesti eikä ole alkuunkaan ymmärretty, mihin oppimistyyliajattelulla pyritään.

    Mitä oppimistyylien tieteellisyyteen tulee, niin tieteestä ei todellakaan ole kysymys. Niin kuin ei erilaisissa oppimiskäsityksissä, didaktiikassa ja kasvatustieteessäkään. Matematiikkahan se on ainoaa oikeaa tiedettä.

    Erityisopettajana, reflektoivana pedagogina ja kriittisenä ihmisenä perehdyn aina asioihin ennen kuin alan totetuutamaan niitä opetuksessani. Erilaisista tavoista oppia puhun kuitenkin opiskelijoiden kanssa mielelläni, koska ne mahdollistavat opetuksen eriyttämisen, ja tarjoavat opiskelijoille kanavan purkaa omaa turhautumistaan ja muuttaa suhtautumistaan oppimiseen. Ne opiskelijat, jotka haluavat keskittyä tehtäviin itsekseen ja hiljaisuudessa, voivat mennä kirjastoon. Ne, jotka taas haluavat juoda ja syödä samalla, voivat tehdä tehtävänsä kahvilassa. Toiset haluavat tehdä tehtävänsä säkkituolissa maaten, toiset mieluummin pöydän ääressä istuen, toiset musiikkia kuunnellen, toiset ryhmässä jne. Tästähän oppimistyyleissä on kysymys: saada oppija itse ymmärtämään, mikä helpottaa juuri hänen oppimistaan ja hyväksymään se, että kaikki eivät opi samalla tavalla. Ei niillä kuitenkaan ole tarkoitus mitään leimaa lyödä kenenkään otsaan.

    Ymmärrän, ettei korkeakouluissa ole enää niin suurta merkitystä erilaisilla oppimistavoilla, koska ne, jotka ovat sinnekin asti opiskelleet, tuntevat jo itsensä oppijana, eikä heidän oppimistaan huonokaan opetus pysty estämään. Mutta kun opetat opiskelijoita tai oppilaita, jotka eivät pysty kuuntelemaan luentoa kymmentä minuuttia eivätkä ole elämässään lukeneet yhtään kirjaa, on aika alkaa miettimään muitakin vaihtoehtoja.

  3. Pyry Kontio Twitter: @GolDDranks says:

    Jukka: Tarinasi ei ole missään mielessä ristiriidassa sen kanssa, että oppimistyylit olisivat huuhaata. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että sait reilusti harjoitusta nimenomaan kuullunymmärtämisessä ja puhumisessa – on siis luonnollista että juuri nämä taidot kasvoivat. Vastaavasti pelkästään tekstipohjaisesti pänttäävät menestyvät yleensä heikommin kuulluymmärtämisessä. Tässä ei ole kyse oppimistyyleistä, vaan siitä, että tietty taito kehittyy treenaamalla kyseistä, nimenomaista taitoa.

    Tämän takia oppijan “oppimistyylin” sijasta pitäisi enemmän ajatella sitä, minkälainen tavoiteltava taito oikeastaan on luonteeltaan. On turha olettaa ihmisten osaavan esim. puhua sujuvasti (tai edes ymmärtää kuulemastaan!) jotain kieltä, jos he eivät koskaan harjoittele sitä. (Ja puheen, aktiivisen tekemisen pohjataidoksi pitäisi toki harjoitella _reilusti_ passiivista taitoa, eli ymmärtämistä. Jostain syystä ihmiset vain harvemmin puhuvat “ymmärtämisestä”, ja useammin suoraan “puhumisesta”. Samoin sanastoa opeteltaessa tulisi harjoitella sanoja myös puhtaasti äänenä, eikä pelkästään tekstinä, mihin monet opiskelijat sortuvat, kun opettajat antavat vain läksyksi “opetella sanat”, ja testaavatkin osaamisen lähinnä tekstimuodossa.)

    Kielenopetuksessa ja -oppimisessa näen itse sudenkuopaksi sen, että moni opiskelija tyytyy pänttäämään aika tekstipohjaisesti – ja kielioppipohjaisesti, ajatellen kieltä enemmänkin kasana logiikalla prosessoitavia sääntöjä, kuin kasana kielelle tyypillisiä idiomeja ja sanontatapoja, joilla ilmaistaan ajatuksia, ja joiden pitäisi olla nopeasti (=reaaliajassa) ja luontevasti (=sujuvasti niin että ajatukset voivat askarrella itse asian, eikä kielen parissa) käytettävissä.

    Kognitiotutkimus osoittaa että ihminen ei ole loppujen lopuksi kovin hyvä ajattelemaan loogisesti (ainakaan nopeasti), ja soveltamaan abstrakteja sääntöjä. On myös kyseenalaista, johtaako näiden sääntöjen “tietoinen” tunteminen parempaan kielitaitoon tositilanteessa – oman kokemukseni (olen Japanin opettaja) mukaan ei: se johtaa parempaan osaamiseen kokeissa, missä miettimisaikaa on runsaasti, mutta “reaaliajassa” ymmärtäminenkin saattaa tökkiä, tuottamisesta puhumattakaan.

  4. Yleisiä harhakäsityksiä on paljon. Wikipediassa on niistä varsin kattava lista: https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_common_misconceptions

    Joskin nyt huomasin, että tämä jako eri oppimistyyleihin puuttuu sieltä.

  5. Hanna Alava says:

    Mielenkiintoinen kirjoitus! Eikös MONIKANAVAISUUS olisi hyväksi kaikessa oppimisessa, sekä lapsilla, että aikuisilla!? Siis että mahdollisimman monipuolisesti lähestyttäisiin opittavia asioita, oli ne sitten matemaattisia yhtälöitä, kakun valmistusta, psykologiaa, kielioppia…

  6. Muutama lähde lisää. Ensin “Kirschner, P. A., & van Merriënboer, J. J. (2013). Do learners really know best? Urban legends in education. Educational Psychologist, 48(3), 169-183.”

    Löytyy täältä:
    http://www.learnlab.org/research/wiki/images/4/4d/Kirschner-Merrienboer-2013.pdf

    Tiivistelmä:
    “This article takes a critical look at three pervasive urban legends in education about the nature of learners, learning, and teaching and looks at what educational and psychological research has to say about them. The three legends can be seen as variations on one central theme, namely, that it is the learner who knows best and that she or he should be the controlling force in her or his learning. The first legend is one of learners as digital natives who form a generation of students knowing by nature how to learn from new media, and for whom “old” media and methods used in teaching/learning no longer work. The second legend is the widespread belief that learners have specific learning styles and that education should be individualized to the extent that the pedagogy of teaching/learning is matched to the preferred style of the learner. The final legend is that learners ought to be seen as self-educators who should be given maximum control over what they are learning and their learning trajectory. It concludes with a possible reason why these legends have taken hold, are so pervasive, and are so difficult to eradicate.”

    Sitten:
    Matching Learning Style to Instructional Method: Effects on Comprehension. Journal of Educational Psychology. 2014.

    http://www.apa.org/pubs/journals/features/edu-a0037478.pdf

    “While it is hypothesized that providing instruction based on individuals’ preferred learning styles improves learning (i.e., reading for visual learners and listening for auditory learners, also referred to as the meshing hypothesis), after a critical review of the literature Pashler, McDaniel, Rohrer, and Bjork (2008) concluded that this hypothesis lacks empirical evidence and subsequently described the experi- mental design needed to evaluate the meshing hypothesis. Following the design of Pashler et al., we empirically investigated the effect of learning style preference with college-educated adults, specifically as applied to (a) verbal comprehension aptitude (listening or reading) and (b) learning based on mode of instruction (digital audiobook or e-text). First, participants’ auditory and visual learning style preferences were established based on a standardized adult learning style inventory. Participants were then given a verbal comprehension aptitude test in both oral and written forms. Results failed to show a statistically significant relationship between learning style preference (auditory, visual word) and learning aptitude (listening comprehension, reading comprehension). Second, participants were randomly assigned to 1 of 2 groups that received the same instructional material from a nonfiction book, but each in a different instructional mode (digital audiobook, e-text), and then completed a written comprehension test imme- diately and after 2 weeks. Results demonstrated no statistically significant relationship between learning style preference (auditory, visual word) and instructional method (audiobook, e-text) for either immediate or delayed comprehension tests. Taken together, the results of our investigation failed to statistically support the meshing hypothesis either for verbal comprehension aptitude or learning based on mode of instruction (digital audiobook, e-text).”

  7. Pirjo Salmi¨ says:

    Mielestäni oppimistyyleistä keskustelemisen hyöty on siinä, että huomaamme monta tapaa oppia ja opettaa. Vaihtamalla esitys- ja opettamistapoja saatamme herättää motivaation oppimiseen, millä onkin todettu olevan vaikutusta oppimiseen. Vireystasosta ja ympäristötekijöistä riippuu aika paljon, mikä kanava milloinkin on tehokkain.

  8. Mielenkiintoinen artikkeli. Oppiminen on elinikäistä ja mikä kiinnostavin aihealue. Henkilökohtaisesti huolettaa nykyopetuksen kirjavuus esim. AMK opinnoissa eri koulutuslaitosten välillä. Onko opettamisessa tapahtumassa muutos, joka on kaikkea muuta kuin hallittua ja perusteltua? Tuo fakojen oppiminen tuntuu hämärtyvän. Jos opiskelijat, joiden tehtävänä on oppia tietyt faktat, opiskelevat pääsääntöisesti teameina ja itseohjautuvasti, mitä tapahtuu faktojen ymmärtämiselle, muistiin saattamiselle ja hyödyntämiselle käytännön tilanteita pohdittaessa ja lopulta harjoiteltaessa? Olen kuullut hyvinkin raflaavaa keskustelua AMK opiskelijoiden taholta mitä koulutus tänäpäivänä on. Ei liene niin paljon erkitystä näillä ei niin perustelluilla oppimismuodoilla, koska opetusta ei välttämättä ole. On vain teami , joka toimii itseohjautuvasti niillä eväillä mitä kullakin sattuu olemaan? Eli onko oppiminen ongelma vai opettaminen? Ja mitä opettamisella tarkoitetaan? :)

  9. Riina Vuorikari says:

    Moi Vesa,
    Kiitos postauksesta, aihe ja siihen löytämäsi kritiikki on lähellä omia näkemyksiäni!

    Entä jos ajattelee “personalised learning” juttuja noin yleensä, ei siis learning style pohjalta, niin tiedätkö onko siitä tieteellistä näyttöä että oppimistulokset (noin laajasti ajatellen) ovat myös paremmat kuin normi-tyylillä (jos sellaista nyt on olemassakaan) saavutetut?

    Nykyään tutkimus, etenkin TVT:n puolella, on pullollaan aiheesta “personalised learning” ja mietin vaan, että onko tämä nyt se paras tapa käyttää rajalliset varamme (niin human resources kuin tutkimusrahat)?

  10. Linnea Nyman says:

    Minusta oppimistyyleissä on kyse siitä, että opiskelija tunnistaa oman oppimisen kannalta tärkeät työkalut. Jos esim. testissä tarjottua oppimistyyliäei tunnista omakseen siihen ei kannata kiinnittää silloin huomiota. Kokemuksestani hyvä opettaja käyttää opetuksessaan erilaisia opettamistekniikoita. Näin huomioiden opetuksessaan sen, että toiselle tieto menee perille toisella tavalla kuin toiselle.

    Nimenomaan ottaen erilaiset oppijat huomioon ja antaen opiskelijalle eri reittejä oppia sama tieto. Minusta se on ammattitaidottomuutta, jos opettaja ei tunnusta erilaisia tapoja oppia.

    Itse olen opiskelussani kärsinyt paljon tästä, että opetetaan yhdellä tavalla vaikka sain tasaisesti ysejä todistukseen. Kunnes pääsin lukioon, jossa opettajat kannustivat minua löytämään minulle parhaan tavan oppia. Silloin motivaationi vain nousi ja koin opiskelun mielekkäämpänä. Opin myös lukiossa tehokkaammin minulle ennen vaikeat asiat oppia. Ymmärsin, että voin olla hyvä aineessa, joka tuntuu vaikealta jos käytän oppimiseen minulle sopivaa tekniikkaa/tyyliä.

Jätä kommentti

Comment form

Kaikki tähdellä(*) merkityt kentät ovat pakollisia